Vladimir Putin on aloittanut sodan Ukrainassa. Kuten koko muu maailma, olen seurannut viime päivien painajaismaisia tapahtumia lähinnä typertyneen epäuskon vallassa. Tyrmistyksestämme huolimatta meidän on päätettävä mitä me teemme seuraavaksi. Suomen, Euroopan ja Yhdysvaltojen on vastattava Venäjän aggressioon peräänantamattomuudella. Ukraina tarvitsee meidän tukeamme. Venäjän on sallittu toiminnallaan murentaa kansainvälistä järjestystä jo vuosia. Suomen ja EU:n on näytettävä, että Venäjän julkealla ja röyhkeällä toiminnalla on seurauksensa.
Suomen on:
- Haettava NATO:on jäsenyyttä välittömästi
- Mahdollistettava asevienti puolustussotaa käyvään Ukrainaan
EU:n (ja muun maailman) on:
- Päätettävä tiukoista ja välittömistä poliittista ja taloudellisista sanktioista yhdessä Yhdysvaltojen kanssa
- Tavoiteltava irtautumista Venäläisestä energiasta (erityisesti maakaasusta) seuraavan 10 vuoden aikana
- Puututtava Venäjän jatkuvaan informaatiovaikuttamiseen
En ole aiemmin ollut erityisen innokas NATO-jäsenyyden kannattaja. Vaikka Suomi on jo aikoja sitten valinnut puolensa (mm. EU-jäsenyyden ja NATO-kumppanuuden myötä), on liittoumattomuuteen liittynyt myös selkeitä etuja. Suomi on päättänyt, ettei se omilla toimillaan horjuta alueellista turvallisuuspoliittista tasapainoa. Liittoutumattomuus on myös suojannut Suomea sellaiselta Venäjän painostukselta, joka on tullut tutuksi esimerkiksi Baltian maissa.
Suomen neutraalius saattoi olla tähän saakka perusteltua, mutta tilanne on nyt oleellisesti muuttunut.
Mitä Venäjä tavoittelee?
Venäjän johdon perustelut sotatoimille ovat harhaisia. Esimerkiksi väitteet Ukrainan toteuttamasta kansanmurhasta Itä-Ukrainassa tai NATO:n Venäjää uhkaavista aikeista eivät pelkästään loukkaa kuulijansa älykkyyttä, ne suorastaan halventavat sitä. En usko, että harhaisilla uhkakuvilla, jotka Bellingcatin kaltaiset tutkijoiden kollektiivit voivat repiä riekaleiksi lähes reaaliajassa, edes pyritään vakuuttamaan ketään Venäjän ulkopuolella. Ne riittävät Venäjän kotimaisen propagandakoneiston karkeampiin tarpeisiin.
Venäjän toimia arvioidessa keskeinen kysymys on jäänyt vastaamatta – mitä Putin ja Venäjän johto oikein tavoittelee? Minusta se alkaa olla ilmiselvää. Venäjä tavoittelee Neuvostoliiton aikaista supervalta-asemaansa takaisin.
Vladimir Putin on todennut, että Neuvostoliiton romahtaminen oli lähihistorian suurin geopoliittinen katastrofi. Se saattaa olla sitä Neuvostoaikojen suuruutta nostalgisella kaiholla katselevan entisen KGB-agentin mielestä, mutta esimerkiksi EU:n ja NATO:n jäseneksi liittyneet Itä-Euroopan valtioiden asukkaat lienevät asiasta eri mieltä. Mutta kuten Putin 21.2. puheessaan totesi, Lenin ja Gorbatsov tekivät virheen päästäessään imperiumin osia irtoamaan. Putin näkee tehtäväkseen palauttaa sen mitä palautettavissa on.
Venäjän toimintaa suhteessa muihin maihin voi mielestäni arvioida seuraavalla tavalla. Venäjän näkökulmasta keskeiset valtiot voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Toimintalogiikka riippuu siitä mihin ryhmään kukin maa Venäjän näkökulmasta kuuluu.
- Venäjälle myötämieliset maat, joiden (usein itsevaltaisia) johtajia Venäjä tukee.
- Venäjän vaikutuspiiriin (historiallisesti) kuuluvat maat kuten Ukraina. Venäjän tavoite näiden maiden suhteen on estää niitä kulkemasta ”väärään suuntaan” – kuten kohti NATO:n tai EU:n jäsenyyttä.
- Venäjän välittömän vaikutuspiirin ulkopuoliset maat, kuten Suomi ja muut EU-maat. Näiden maiden suhteen Venäjä pyrkii käyttämään rajallista vaikutusvaltaansa hajottamalla vastarintaa mm. taloussuhteilla, ”energia-aseella” ja informaatiovaikuttamisella
Myönnän, että jaottelu on ylimalkainen ja mielivaltainen, mutta se on riittävän tarkka työkalu, jonka puitteissa Venäjän toimia voi arvioida. Venäjän pelivara kahden ensimmäisen ryhmän kanssa, riippuu siitä, kuinka pitkälle ympäröivä maailma sallii Venäjän menevän.
- Tuki itsevaltaisille venäjämyönteisille johtajille
Venäjän näkökulmasta osa entisen Neuvostoliiton alusmaista on jo menetetty. EU:n ja NATO:n jäseneksi liittyneet Itä-Euroopan valtiot (mm. Baltian maat, Puola, Tsekki ja Slovakia…) ovat myös kiusallinen muistutus, että toisenlainen tulevaisuus ilman itsevaltaisia johtajia olisi mahdollinen niin Venäjällä kuin myös sen vasallivaltioissakin. Valko-Venäjän vuoden 2020 presidentinvaaleja seurannut protestiaalto oli tästä hyvä muistutus.
Itä-Euroopan pettymyksistä huolimatta Venäjä on vahvistanut otettaan Valkovenäjästä ja Keski-Aasian puolidiktatuureista. Venäjä on sopinut poliittisesta ja sotilaallisesta yhteistyöstä mm. Armenian, Kazakstanin, Kirgisian ja Tajikistanin kanssa nk. Kollektiivisen turvallisuusjärjestön puitteissa. Viimeksi järjestön (lue: Venäjän) sotilaallista apua tarvittiin tammikuun alussa Kazakstanissa, jossa kansa protestoi hallintoa vastaan kohonneiden polttoaineiden hintojen vuoksi.
Venäjä on ulottanut vaikutuspiiriään myös entisen Neuvostoliiton ulkopuolisille alueille. Syyrian raakalaismainen diktaattori Bashar Al-Assad lienee Putinille ikuisessa kiitollisuudenvelassa, sillä Venäjän asevoimien väliintulo on ainoa syy, miksi hän on yhä vallassa.
Venäjä on kasvattanut vaikutusvaltaansa esimerkiksi myös Länsi-Afrikassa. Putinin kokkina tunnetun Jevgeni Prigožinin Wagner-yhtiön palkkasotureita on nähty mm. Malissa, Nigerissä ja Burkina Fasossa, joissa kaikissa on tehty hiljattain onnistuneet sotilasvallankaappaukset. Wagner yhtiön uskotaan todellisuudessa olevan osa Venäjän sotilastiedustelupalvelu GRU:ta. Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä estänyt maailmanjärjestöä puuttumasta kyseisten maiden ”sisäisiin asioihin”. Venäjä on antanut tukensa myös Myanmarissa vallan kaapanneelle sotilasjuntalle.
Venäjän kaava on johdonmukainen. Se ostaa sotilaallisella, taloudellisella ja poliittisella tuella itselleen kannattajia kansainvälisillä areenoilla välittämättä lainkaan onko liittolainen vallassa laillisesti tai nauttiiko se kansalaistensa luottamusta.
- Ei-toivotun kehityksen (yleinen demokratiakehitys, NATO tai EU-jäsenyys) torjuminen Ukrainan kaltaisissa väliinputoajamaissa, joiden kulttuurilliset ja historialliset yhteydet Venäjään ovat yhä vahvoja.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä entisten Neuvostovaltioiden läpi kulki ns. värivallankumousten sarja. Värivallankumouksia tai sellaisen yrityksiä nähtiin Georgiasta Ukrainaan ja Kirgisiasta Moldovaan. Värivallankumouksille oli yhteistä se, että muutosta vaativat mielenosoittajat olivat poikkeuksetta ”länsimielisiä”. Onnistuessaan vallankumoukset uhkasivat heikentää Venäjän vaikutusvaltaa – näin kävi esimerkiksi Ukrainassa ensin vuonna 2005 (oranssi vallankumous) ja uudelleen vuonna 2014. Itä-Ukrainan sota alkoi vuoden 2014 ”vallankumouksesta”.
Venäjän taktiikkana on ollut painostaa uskossaan horjuvia maita keinolla millä hyvänsä. Ukrainan ja Georgian tapauksissa Venäjä on käyttänyt suoraa sotilaallista voimaa tekaistuihin turvallisuushuoliinsa vedoten. Molemmissa tapauksissa maat ovat jämähtäneet jäätyneeseen konfliktiin Venäjän tukemien ”separatistien” kanssa. Jäätyneiden konfliktien vuoksi maat ovat jääneet pysyvään epävarmuuden (ja epävakauden tilaan, jonka vallitessa esimerkiksi maiden NATO-jäsenyys ei ole ollut mahdollinen. Vastaavia esimerkkejä on muitakin – esimerkiksi Moldovalla on oma jäätynyt konfliktinsa Ukrainan lounaisrajalla sijaitsevassa Transnistriassa.
- Hajottaa Venäjän vastaista vastarintaa mm. taloussuhteilla, energia-aseella ja informaatiovaikuttamisella
Valtavista asevoimistaan huolimatta Venäjällä on käytössään vain rajalliset resurssit. Venäjän kansantalous on samaa kokoluokkaa Italian kanssa. Kyynisen laskelmoivasta toiminnastaan huolimatta Venäjä ei halua joutua kansainvälisessä yhteisössä täydellisen hylkiön asemaan. Se on siitä syystä valinnut rajatun aggression strategian. Jopa nyt käynnistyneitä sotatoimia voi pitää tuon strategian mukaisina – Venäjä tuskin pyrkii koko Ukrainan pysyvään miehittämiseen. Yhtä kaikki, Venäjän toimet ovat olleet röyhkeitä, mutta eivät riittävän pöyristyttäviä, että Yhdysvallat ja keskeiset eurooppalaiset maat olisivat aiemmin ryhtyneet riittävän päättäväisiin vastatoimiin. Esimerkiksi energia-ala on toistaiseksi rajattu pakotetoimien ulkopuolelle.
On epäselvää mikä Ukrainan tapauksessa on Venäjän näkökulmasta muuttunut, mutta viime aikojen tapahtumien perusteella Venäjä on ilmeisen luottavainen, että Yhdysvallat ja varsinkin EU pidättäytyvät tälläkin kertaa aidosti vaikuttavista vastatoimista.
Vaikka Venäjän merkitys EU:lle kauppakumppanina on vähäinen, on Venäjänkaupalla tärkeä merkitys monissa yksittäisissä jäsenmaissa – Suomi on tästä hyvä esimerkki. Suomen viennistä n. 4 % (3,5 miljardia euroa vuonna 2021) menee Venäjälle ja venäläisturistit olivat vielä ennen koronapandemiaa tärkeä tulojen lähde monilla paikkakunnilla. Lisäksi monilla suomalaisilla yrityksillä, kuten Fortumilla ja Nokian Renkailla on Venäjällä merkittäviä omistuksia ja tuotantolaitoksia. EU:n on ollut vaikea sopia tiukemmista Venäjän vastaisista pakotteista ja muista vastatoimista, sillä niiden hintaa liikeintresseille on pidetty liian korkeana.
Mutta eivät Venäjän vastaiset toimet ole kaatuneet siihen, että EU:ssa pelättäisiin taloussuhteiden katkeamista. Keskeisempi pelko on energiatoimitusten katkeaminen. EU on erittäin riippuvainen tuontienergiasta, mutta keskeinen ongelma suhteessa Venäjään on maakaasu. Jopa 40 % EU:hun tuodusta kaasusta tulee Venäjältä. EU-maat tuottavat maakaasua jonkin verran myös itse, joten kokonaiskulutuksesta Venäjän kaasun osuus on noin kolmannes. Suomessa maakaasulla ei ole koskaan ollut suurta roolia, joten täällä ei ymmärretä sen merkitystä EU:n energiajärjestelmälle. Suuri osa Itä- ja Keski-Euroopan kotitalouksista lämpenee maakaasulla ja se on myös merkittävä teollisuuden raaka-aine ja kriittinen polttoaine sähköntuotannossa. Vaikka EU pyrkii ilmastopolitiikallaan vähentämään päästöjä, maakaasun merkitys tulee lähitulevaisuudessa jopa kasvamaan. Maakaasulla voidaan korvata saastuttavampaa kivihiiltä ja kaasulla toimivat voimalaitokset tasapainottavat tuuli- ja aurinkoenergian tuotannon vaihteluita. Tässä yhteydessä on muistutettava myös siitä, että Saksan ja Belgian kaltaisten maiden ydinvoimanvastaisuus on ruokkinut kaasuriippuvuuden kasvua. Esimerkiksi Belgia ilmoitti rakentavansa valtion tuella kaasuvoimalaitoksia korvaamaan lähivuosina suljettavat ydinvoimalaitokset. Ydinvoimaan suhteessa Venäjään liittyy myös ongelmia – esimerkiksi Fennovoiman hankkeesta tuli kertaheitolla äärimmäisen ongelmallinen (asiasta lisää alempana).
Ongelma on, että maakaasun kuljettamiseen tarvitaan joko tarkoitukseen rakennettuja paineistettuja putkia (esim. Nordstream 1 & 2) tai nesteytetyn kaasun (LNG) kuljettamiseen suunniteltuja laivoja ja terminaaleja. Esimerkiksi viime syksynä suuri osa maailman merillä seilanneista LNG-laivoista suuntasi kohti Itä-Aasiaa koska siellä kaasusta sai Eurooppaa paremman hinnan. Venäläinen kaasu on historiallisesti ollut LNG-kaasua halvempaa ja siksi LNG-infran kehittäminen on ollut verrattain hidasta. EU:lla ei ole nopeita keinoja vähentää riippuvuutta venäläisestä maakaasusta, mutta tuo siirtymä on aloitettava välittömästi. Olipa siirtymä markkinaehtoinen tai ei.
Kaupallisen ja energiavipunsa lisäksi Venäjä on hajottanut EU:n (ja muun maailman) rivejä informaatio- ja hybridivaikuttamisen keinoin. Esimerkiksi brittitoimittaja Luke Harding on kuvannut kirjassaan Venäjän vakoojaverkostot varsin kattavasti niitä keinoja, joilla Venäjä on vaikuttanut esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain sisäisiin asioihin. Kirjassaan Harding osoittaa kuinka Venäjä vaikuttanut siihen, että Brexit toteutui ja Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Venäjän tuki Euroopan oikeistopopulistille puolueille on niin ikään yleisessä tiedossa (perussuomalaiset taitavat olla tässä poikkeus). Koronan aikaan on myös tullut esiin tapauksia, joissa venäläisellä rahalla on edistetty rokotekriittisyyttä.
On mahdotonta sanoa mikä Venäjän informaatiovaikuttamisen merkitys on lopulta ollut, mutta tosiasia on se, että Venäjän tavoitteena on ollut murentaa Länsimaiden yhtenäisyyttä ja sisäistä luottamusta.
Mitä meidän pitäisi tehdä?
Kuten kirjoituksen alussa sanoin, Venäjälle on tehtävä selväksi, että nyt riittää. Jos me emme reagoi Ukrainan hätään muutoin kuin esittämällä vaatimuksia rauhanomaisen ratkaisun puolesta, me tosiasiassa annamme Venäjälle jatkossakin vapaat kädet tehdä mitä lystää. Kuka tietää mikä maa tai alue joutuisi Venäjän huomion kohteeksi seuraavaksi?
- Suomen on haettava NATO-jäsenyyttä välittömästi. Se antaa Venäjälle selvän signaalin, että sen toimet koetaan niin uhkaavina, että aiemmin puolueettomuudestaan tinkimätön Suomi haluaa hakea turvaa Venäjän uhkaa vastaan sotilasliiton jäsenenä.
- Suomen on mahdollistettava asevienti puolustussotaa käyvään Ukrainaan. Jos Suomi olisi vastaavassa tilanteessa kuin Ukraina on nyt, toivoisimmeko me pelkää moraalista tukea vai odottaisimmeko konkreettisempaakin tukea? Ukrainan asia on meidän.
- EU:n on päätettävä tiukoista ja välittömistä poliittista ja taloudellisista sanktioista yhdessä Yhdysvaltojen kanssa. Alla muutamia esimerkkejä toimista, jotka on otettava käyttöön.
- Nordstream 2 hanke on laitettava välittömästi jäihin.
- Fennovoiman hanke ei voi nykymuodossaan (Venäjän valtionyhtiö Rosatomin kanssa) edetä. Hankkeelle on annettava aikalisä ja mahdollistettava uuden esimerkiksi useammasta pienydinvoimalasta koostuva hanke, joka ei ole kytköksissä Venäjään.
- Suomessa ja EU:ssa on varauduttava Venäjän vastatoimiin ja esimerkiksi suomalaisyritysten omaisuudenmenetyksiin (mm. Fortumin Venäjän toiminnot), kun Venäjä vastaa EU:n pakotteisiin.
- Pakotteet on ulotettava koko Venäjän (ja Valkovenäjän) nykyjohtoon. Heidän Länsimaihin kätkemänsä omaisuus on takavarikoitava.
- Venäjä on asetettava kauppasaartoon ja se (tarkoittaa Venäjän pankkeja) tulisi erottaa kansainvälistä rahaliikennettä ylläpitävästä SWIFT-järjestelmästä.
- Uskon, että nykyisen kriisin ratkaisun avaimet löytyvät USA:n ja EU:n lisäksi Kiinasta. Venäjä on toistaiseksi nauttinut Kiinan hiljaisesta tuesta. Muun maailman on pyrittävä vaikuttamaan Kiinaan siten, että myös se liittyisi Venäjän toimet tuomitsevaan rintamaan.
- EU:n on ryhdyttävä välittömästi tavoittelemaan riippumattomuutta Venäläisestä energiasta (erityisesti maakaasusta).
- EU:ssa ja jäsenvaltioissa on tehtävä konkreettiset suunnitelmat siitä, miten tuontikaasusta (ja muusta Venäjältä tuodusta energiasta) voidaan irtautua seuraavan 5-10 vuoden aikana.
- Ratkaisu ei ole pelkästään korvaavan tuonnin mahdollistaman LNG-infran rakentaminen. Meidän on rakennettava energiajärjestelmä, jossa maakaasun rooli on selvästi nykyistä vähäisempi. Maakaasun vähäisempi rooli tarkoittaa selvästi nykyistä suurempia satsauksia uusiutuvaan energiaan ja erityisesti ydinvoimaan. Esimerkiksi Belgia on päättänyt luopua ydinvoimasta ja aikoo rakentaa valtion tuella maakaasulla toimivia voimalaitoksia.
- Venäjän informaatiovaikuttamiseen on puututtava.
- Venäjän tiedustelupalveluiden ylläpitämään informaatio- ja hybridivaikuttamiseen (mm. trollitehtaat) on puututtava. Meidän on rakennettava kyvykkyyttä, joilla nuo operaatiot voidaan pysäyttää ja paljastaa.