Nimeni on Lauri Muranen. Olen alun perin Joensuusta, mutta suuren osan elämästäni olen asunut eri puolilla Helsinkiä, joista viimeiset vuodet Laajasalossa. Olen 37-vuotias ja minulla on kaksi tytärtä. Työskentelen elinkeinoasioiden päällikkönä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa puolustaen suomalaista työtä ja suomalaista duunaria.
Kiinnostuin politiikasta jo yläasteikäisenä. Muistan, kuinka väittelimme muutamien kavereiden kanssa politiikasta, vaikkemme tienneet asioista paljoakaan. Ajattelua ohjasi lähinnä intuitio siitä mikä on oikeudenmukaista ja reilua. Tarkastin vasemmiston ja oikeiston eron fakta CD-rompulta. Vastaus taisi olla, että vasemmisto istuu parlamentin vasemmalla reunalla ja oikeisto oikealla. Google-aikoina tämän selvittäminen on helpompaa.
Lukioaikoina kiinnostuin erityisesti kansainvälisestä politiikasta ja lähdin Britteihin (Nottinghamiin) opiskelemaan kansainvälisiä suhteita vuonna 2004. Opiskeluaikoina kiinnostuin ilmastopolitiikasta ja päädyin tekemään maisterin tutkintoni ympäristö- ja energiapolitiikasta Lontooseen. Olen seurannut Brexit-prosessia hämmentyneenä ja surullisena. Euroopan Unioni on puutteistaan huolimatta ollut maailmanhistorian kenties onnistunein rauhanprojekti.
Suomeen palasin vuonna 2009, jolloin vanhempi tyttäreni syntyi. Päätimme tuolloisen puolisoni kanssa jäädä Englannin sijaan Suomeen, koska matalammasta tulotasosta huolimatta täällä elämän laatu oli selvästi Englantia parempi. Työajat ovat kohtuullisia, lapsen laittaminen päiväkotiin ei maksa omaisuutta ja palvelut toimivat hyvin. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Vuonna 2010 liityin SDP:n jäseneksi kahdesta syystä. Halusin mukaan puolueeseen, jonka olemuksen ytimessä on reiluus ja oikeudenmukaisuus. Muut tavoitteet ovat minulle toissijaisia. Sen lisäksi halusin puolueeseen, joka ottaa ilmastonmuutoksen uhkan vakavasti ja suhtautuu sen torjumiseen rationaalisesti. Itselleni esimerkiksi ydinvoima on keskeinen ilmastonmuutoksen torjunnan keino. Ilmastonmuutoksen torjunta ei ole sellainen politiikan pullataikina, josta voi poimia vain itselleen mieleiset rusinat. Se on ehkäpä ihmiskunnan historian suurin kollektiivinen haaste, jossa ei kysellä sen perään miellyttävätkö kaikki ratkaisut kaikkia. Tämän tosiasian myöntäminen on ensimmäinen askel vaikuttavan ilmastopolitiikan tiellä.
Olen ollut vuosia mukana SDP:n työssä ja osallistunut puolueen energia- ilmasto- ja elinkeinopoliittisten kantojen valmisteluun. Ajattelin pitkään, että aktivoituisin ja lähtisin ehdolle ”sitten joskus”.
Kimmokkeeni lähteä ehdolle tuli hieman yllättävästä suunnasta. Olemme puolisoni kanssa osallistuneet viitisen vuotta Helsingin Diakonissalaitoksen kummiperhetoimintaan. Meillä on ollut muutama afgaanitaustainen ”kummipoika”, joita olemme tutustuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon sekä auttaneet pienissä ja hieman isommissa asioissa silloin tällöin. Molemmat pojat ovat työskennelleet kovasti sopeutuakseen Suomeen ja oppineet esimerkiksi kielen erittäin hyvin. Toinen on töissä maalarina ja toinen valmistuu koulusta piakkoin.
Toinen kummipojistamme harmitteli vuosi sitten, että ajokortin hankkiminen maksaa Suomessa opiskelijan tuloilla elävälle todella paljon (n. tuhat euroa) ja ajokortti on edellytys monissa työpaikoissa. Päätin auttaa kummipoikaa ja hänen kaveriaan hieman ja hankin kesäksi elämää nähneen Toyota Corollan. Asennutin siihen opetuspolkimen ja hankin opetusluvat. Toinen herroista sai ajokortin loppukesällä ja toinen nyt talvella.
Herrojen kanssa ajellessa tuli puhuttua enemmänkin siitä minkälaista paineita ja vaikeuksia nuorten miesten pärjäämiseen liittyy. Suuri osa nuorista pärjää toki hienosti ja hyvinvointivaltion tukiverkko kannattelee monia, mutta silti jokaisesta ikäluokasta noin yksi kymmenestä jää jälkeen ja uhkaa syrjäytyä.
Yksi esimerkki tästä on viime aikoina puhuttaneet nuorten tekemät väkivaltaiset rikokset.
Minusta hyvinvointivaltion seuraava suuri haaste on ratkaista se, miten tuo kyydistä putoava kymmenes pidetään mukana. Olen vakuuttunut, että siihen tarvitaan muutakin kuin toimivia palveluluukkuja. Monilta nuorilta puuttuu elämästään turvallisia ja terveitä aikuisia, jotka näyttävät esimerkillään mallia siitä miten tasapainoinen ihminen yhteiskunnassa käyttäytyy.
Suuri osa näistä nuorista ei kaipaa sääliä, eikä todellakaan syyllistämistä. Suurin osa heistä tarvitsee rohkaisua ja itsekunnioitusta. Rohkaisua voi saada ympäröiviltä ihmisiltä, mutta itsekunnioitus kumpuaa ihmisestä itsestään ja se syntyy onnistumisten ja itsenäistymisen kautta. Tärkeintä on toki puuttua nuorten ongelmiin ennen kuin ne ehtivät syntyä – jo varhaiskasvatusiästä alkaen.
Haluan olla politiikassa vaikuttamassa siihen, että mahdollisimman harva nuori putoaa pois kelkasta.
Yhteiskunnan todellinen onnistuminen mitataan sillä, miten se huolehtii huono-osaisimmista jäsenistään. Vauraus ja kehittyneisyys ovat tässä kilvassa toissijaisia asioita.