Ensin on kysyttävä miksi Ukrainan sota alkoi. Vladimir Putinin perustelut sodalle ovat harhaisuudessaan lähes parodisia. ”Erikoisoperaation” tavoitteena on Ukrainan hallinnon vapauttaminen natsien ja huumehörhöjen ikeestä. Totuus on tunnetusti sotien ensimmäisiä uhreja, mutta huumehoureisten natsien jahtaaminen sodan oikeutuksena menee tuskin loputtomiin läpi edes Venäjän valtiollisen propagandan kyllästämällä kotirintamalla.
Natsien lisäksi Putin on vaahdonnut myös Yhdysvalloista ja sotilasliitto Natosta. Naton yhteys sodan syttymiseen on selkeämpi, mutta mielestäni eri tavalla kuin Putin (ja monet läntiset kommentaattorit) sen esittävät. Tyypillisen selityslinjan mukaan Venäjä pitää Naton itälaajentuminen uhkaa sen olemassaoloa. Siksi Putin on ollut valmis radikaaleihin toimiin laajenemisen pysäyttämiseksi. Näkemykselle on löytynyt ymmärrystä myös lännestä. Ei ihme, sillä Venäjän johto on ollut äärimmäisen taitava siinä, että se on toistaiseksi saanut länsimaat syyttämään itseään Venäjän yksipuolisista aggressioista.
Venäjän närkästys Naton laajenemisesta on toki ymmärrettävää, mutta uhkaako Nato todella Venäjän turvallisuutta?
Mitä Natoon liittyvät maat itse ajattelevat?
Asiaa on katsottu mielestäni hämmästyttävän paljon pelkästään Venäjän näkökulmasta. Aivan yhtä oleellinen kysymys on, miksi esimerkiksi Viro tai Puola liittyivät Natoon? Väitän, että yksikään sotilasliiton jäsen ei ole liittynyt siihen uhatakseen Venäjää vaan suojautuakseen siltä. Kuten olemme Ukrainan tapauksessa nähneet, hyökkäyssota on äärimmäisen vaativa ja monimutkainen operaatio, jonka kompleksisuus kasvaa sitä mukaa mitä suuremmalle alueelle hyökätään. Vaikeuskerrointa lisää entisestään, jos hyökkäyksen kohde on hampaisiin asti aseistettu ydinasemahti. Venäjälle hyökkääminen olisi siis sanalla sanoen pähkähullua.
Natosta suojaa hakeneiden maiden ajattelua on sen sijaan helppo ymmärtää. Ukrainan sodan syttyminen on läpivalaissut Venäjän johdon tavoitteita ja sitä tukevaa toimintalogiikkaa poikkeuksellisella tavalla. Venäjän röyhkeää uhkapeliä voi selittää ainoastaan sillä, että maan johdon tavoitteena on palauttaa Neuvostoliiton romahtamisen myötä menetetty suurvalta-asema takaisin. Venäjän motiiveista on kyllä varoitettu, mutta emme ole hyväuskoisuudessamme halunneet varoituksia kuunnella.
Venäjän suurvalta-ajattelu selittää myös sen tapaa suhtautua lähinaapureihinsa. Venäjä pitää entisiä neuvostovaltoja oikeutettuna osana etupiirinään. Putin on todennut ettei Ukrainalla ole oikeutta olla itsenäinen valtio. Venäjän näkökulmasta Ukraina ja muut Venäjästä irtaantuneet maat ovat siirtomaiden kaltaisia ”lähiulkomaita”, jotka voi vallata pelkällä voiman tuomalla oikeutuksella. Venäjä onkin järjestelmällisesti pyrkinyt palauttamaan Neuvostoliiton alaisia satelliittivaltioita takaisin ohjaukseensa. Suunnitelman tiellä on kuitenkin ollut sotilasliitto Nato, jota Venäjä on haastanut vain epäsuorasti.
Toisenlaisessa maailmassa Venäjällä olisi ollut suurvaltahankkeensa pönkittämiseksi paljon Ukrainaa helpompiakin kohteita (esim. Baltian maat). Venäjän harmiksi nuo maat ehtivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekasorron aikana suojaan EU:n ja Naton jäseniksi.
Itsenäisen Itä-Euroopan menestys on Putinin dilemma
Vladimir Putinilla on käsissään ongelma. Venäjän otteesta irtaantuneet Itä-Euroopan maat ovat vaurastuneet nopeasti ja ihmiset ovat vapaita elämään elämäänsä kuten haluavat. Myös demokraattiset instituutiot ovat hiljalleen juurtumassa niihin. Maiden tulevaisuus näyttää monin tavoin valoisalta.
Tilanne on tyystin toinen Venäjän vasalleiksi päätyneissä valtioissa, kuten vaikkapa Valkovenäjällä. Maan talous on kuralla, poliittisia vapauksia ei käytännössä ole eikä tulevaisuudennäkymissäkään ole kehumista.
Kontrasti osoittaa harvinaisen selkeästi, ettei Putinilla ole tarjota rakentuvan imperiuminsa tulevien alusmaiden asukkaille mitään kiinnostavaa. Ellei nyt satu syttymään Putinin edustamasta vanhollisesta ja patriarkaalisesta arvomaailmasta.
Kaavaillun imperiumin alusmaiden itsevaltaisille johtajille Putinilla sen sijaan on tarjota jotain houkuttelevampaa. Pakettiin kuuluu muhkein eduin turvattu eläkevirka. Pestiin kuuluu myös kansalta ryövätyllä (veroparatiiseihin piilotetulla) omaisuudella rakennettu palatsi, superjahti sekä ökyhuvila Rivieralla. Kansan mahdollinen tyytymättömyys pysyy kyllä kurissa venäläisten panssareiden voimin. Vastineeksi vasallien on vain kuuliaisesti toteltava Moskovasta tulevia käskyjä.
Ukrainan näkökulmasta valinta on ilmeinen. Venäjän johto on tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin Ukraina tekisi ”väärän” valinnan. Niinpä Putin päätti puuttua asioiden kulkuun, kun se oli vielä mahdollista. Tavoite ei ole turvata Venäjää sitä uhkaavalta voimilta vaan pönkittää nykyjohdon suurvaltaunelmia.
Ero on mielestäni oleellinen. Kuten olemme Ukrainassa nähneet, ihmiset ovat valmiita hämmästyttäviin uhrauksiin puolustaessaan perheensä tai maansa turvallisuutta. Samaa ei voi sanoa niistä poikaparoista, jotka ”puolustavat” silmittömällä väkivallalla ainoastaan maansa johdon harhaisia haavekuvia.
Voima on ainoa kieli, jota Venäjän nykyjohto ymmärtää. Eivät he hulluja ole. Niin kauan, kun Venäjä uskoo saavuttavansa tavoitteitaan voiman avulla, se tulee niin myös tekemään kuten olemme Ukrainassa todistaneet. Siksi en usko, että sotilaallisesti yksinäinen Suomi on turvassa loputtomiin. Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä pelkäämättä Venäjän vastareaktiota. Venäjällä tiedetään kyllä varsin hyvin, ettei Suomella (ja Ruotsilla) vahvistettu Nato uhkaisi sitä jatkossakaan. Edes Venäjän nykyinen johto ei ole valmis uhkaamaan omaa olemassaoloaan loittonevien suurvaltahaaveiden vuoksi.