
Nimeni on Lauri Muranen, helsinkiläinen demari, varavaltuutettu ja kaupunginhallituksen varajäsen. Olen alun perin Joensuusta, mutta suuren osan elämästäni olen asunut eri puolilla Helsinkiä – viimeiset vuodet ovat kuluneet Laajasalossa. Olen 39-vuotias ja kolmen lapsen isä. Työskentelen elinkeinoasioiden päällikkönä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa puolustaen suomalaista työtä ja suomalaista duunaria.
Kiinnostuin politiikasta jo yläasteikäisenä. Muistan, kuinka väittelimme muutamien kavereiden kanssa politiikasta, vaikkemme tienneet asioista paljoakaan. Ajattelua ohjasi lähinnä intuitio siitä mikä on oikeudenmukaista ja reilua. Tarkastin vasemmiston ja oikeiston eron fakta CD-rompulta. Vastaus taisi olla, että vasemmisto istuu parlamentin vasemmalla reunalla ja oikeisto oikealla. Google-aikoina tämän selvittäminen on helpompaa.
Lukioajat vietin lähinnä lorvien, vaikka kiinnostukseni yhteiskunnallisiin kysymyksiin syvenikin. Lähdin Britteihin opiskelemaan kansainvälistä politiikkka vuonna 2004. Noina vuosina kiinnostuin erityisesti ilmastopolitiikasta. Tein maisterin tutkintoni ympäristö- ja energiapolitiikasta Imperial Collegessa, Lontoossa.
Suomeen palasin vuonna 2009, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Päätimme tuolloisen puolisoni kanssa jäädä Englannin sijaan Suomeen, koska matalammasta tulotasosta huolimatta täällä elämän laatu oli selvästi Englantia parempi. Työajat ovat kohtuullisia, lapsen laittaminen päiväkotiin ei maksa omaisuutta ja palvelut toimivat hyvin. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Vuonna 2010 liityin SDP:n jäseneksi kahdesta syystä. Halusin mukaan puolueeseen, jonka olemuksen ytimessä on reiluus ja oikeudenmukaisuus. Muut tavoitteet ovat minulle toissijaisia. Sen lisäksi halusin puolueeseen, joka ottaa ilmastonmuutoksen uhkan vakavasti ja suhtautuu sen torjumiseen rationaalisesti. Aidosti vaikuttava ilmastopolitiikkaei ole pullataikina, josta voi poimia vain itselleen mieleiset rusinat. Se on ehkäpä ihmiskunnan historian suurin kollektiivinen haaste, jossa ei kysellä miellyttävätkö kaikki ratkaisut kaikkia. Tämän tosiasian myöntäminen on mielestäni ensimmäinen askel vaikuttavan ilmastopolitiikan tiellä.
Olen ollut vuosia mukana SDP:n työssä ja osallistunut puolueen energia- ilmasto- ja elinkeinopoliittisten kantojen valmisteluun. Ajattelin pitkään, että aktivoituisin ja lähtisin ehdolle ”sitten joskus”.
Kimmokkeeni lähteä ehdolle (2021 kuntavaaleissa) tuli hieman yllättävästä suunnasta. Olimme puolisoni kanssa olleet mukana Helsingin Diakonissalaitoksen kummiperhetoiminnassa viitisen vuotta. Meillä oli (ja on yhä) muutama afgaanitaustainen ”kummipoika”, joita olemme tutustuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon sekä auttaneet silloin tällöin pienissä ja hieman isommissa asioissa . Molemmat pojat (nykyisin miehet) ovat työskennelleet kovasti sopeutuakseen Suomeen ja oppineet kielen erittäin hyvin. Molemmat ovat nykyisin työelämässä.

Toinen kummipojistamme harmitteli aikoinaan, että ajokortin hankkiminen maksaa Suomessa opiskelijalle todella paljon (n. tuhat euroa). Ajokortti on sentään edellytys monissa työpaikoissa. Päätin auttaa kummipoikaani ja hänen kaveriaan hieman ja hankin tarkoitusta varten elämää enemmänkin nähneen Toyota Corollan. Asennutin siihen opetuspolkimen ja hankin opetusluvat. Toinen herroista sai ajokortin loppukesällä ja toinen hieman myöhemmin.
Herrojen kanssa ajellessa tuli puhuttua ja mietittyä enemmänkin minkälaista paineita ja vaikeuksia nuorten (ei ainoastaan maahanmuuttajien) pärjäämiseen liittyy. Suurin osa pärjää hienosti ja hyvinvointivaltion tukiverkko kannattelee monia, mutta silti jokaisesta ikäluokasta pieni joukko uhkaa jäädä jälkeen ja syrjäytyä.
Yksi esimerkki tästä on viime aikoina puhuttaneet nuorten tekemät väkivaltaiset rikokset ja Suomeenkin mahdollisesti pesiytyvä jengirikollisuus.
Minusta hyvinvointivaltion seuraava suuri haaste on ratkaista, miten tuo porukka pidetään mukana. Olen vakuuttunut, että siihen tarvitaan muutakin kuin ymmärrystä ja toimivia palveluja. Liian monilta nuorilta puuttuu elämästään turvalliset ja terveet aikuiset, jotka näyttäisivät esimerkillään mallia siitä miten tasapainoinen ihminen yhteiskunnassa käyttäytyy.
Nämä nuoret eivät kaipaa sääliä, eikä todellakaan syyllistämistä. Suurin osa heistä tarvitsee rohkaisua ja itsekunnioitusta. Rohkaisua voi saada ympäröiviltä ihmisiltä, mutta itsekunnioitus kumpuaa ihmisestä itsestään. Se rakentuu pikkuhiljaa onnistumisten ja itsenäistymisen kautta. Tärkeintä on tietysti puuttua ongelmiin ennen kuin ne ehtivät syntyä – mieluiten ennen kouluikää.
Olen politiikassa siksi koska haluan huolehtia siitä, että mahdollisimman harva putoaa pois kelkasta.
Yhteiskunnan todellinen onnistuminen mitataan sillä, miten hyvin se huolehtii huono-osaisimmistaan. Vauraus ja kehittyneisyys ovat tässä kilvassa toissijaisia asioita, mutta faktojen varossa seuraavat lähes automaattisesti, kun huono-osaisuus on ratkaistu.